Lapsuuden ystäväni odottaisi minua Hämeenlinnan asemalla. Junassa minua jännitti. Miten tapaaminen sujuisi. Miten olimme muuttuneet, olisiko vielä läheisyys, olisiko helppo kommunikoida.

Lähes viisikymmentä vuotta oli kulunut edellisestä tapaamista. Olimme olleet kansakoulussa ja keskikoulussa parhaita ystäviä. Olimme harrastaneet yhdessä, jakaneet kaikki tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat keskenämme, niin kuin nuoret tytöt, parhaat ystävät tekevät.

Sitten kaikki muuttui ja elämän polkumme erosivat. Vuosien jälkeen olin ottanut yhteyttä ystävääni tyttölyseon muisteloita, ”Cuplia 60-virrasta” kirjaa valmistellessamme. Nyt vihdoin tapaisimme.

Pian olimme hänen kauniissa kodissaan. ”Onpa uusi taloyhtiö, kiva piha ja ihana puisto vieressä.” ”Hyvin meni matka.” Kohteliasuudet vaihdettiin.

Vuosia oli kulunut. Elämää oli eletty. Tuskin olisimme ulkonäöltä toisiamme tunnistaneet.

Mutta pian tuntui tutulta. Oli turvallista kertoa kaikki. Miten oli eletty, mitä oli tapahtunut, mikä oli ollut hyvää ja mikä vaikeaa. Ikävätkin asiat pulpahtivat helposti. Oli helppo iloita yhdessä, helppo itkeä yhdessä. Tuntui, että toinen oli jälleen läsnä. Yhdessä oli kiva syödä hänen valmistamiaan herkkuja. Miten hyvältä yhdessäolo tuntuikaan. Voi kunpa tämä jatkuisi.

Mitä kaikkea jaettiin, mitä kerrottiin – sitä emme tässä kerro. Illalla kotiin tultuani mietin asioita, joista olisin halunnut keskustella – voi miten paljon niitä on!

Menkää hyvät ihmiset tapaamaan ystäviänne vuosien takaa. Se tuo iloa, vilskettä ja haastetta elämäänne.

Teksti: Arja Palo

Artikkelikuva: Kirsi Lybeck