Marjatta Hietalan juhlapuhe 85-vuotisjuhlassa 30.9.2022

Marjatta Hietala, yleisen historian professori emerita

Kouvolan tyttölyseon 85- vuotisjuhlaseminaarissa 30.9.2022

marjatta.hietala@tuni.fi

Kouvola kulttuurikaupunkina – katse kouluihin ja kansalaisopistoon

Hyvä Rehtori, Kouvolan kaupungin edustajat, hyvät kuulijat

Kouvola on kulttuurikaupunki[1] Mitä on kulttuuri? Meillä on useita virkeitä teattereita, Kymi Sinfonietta ja useita kuoroja. Meillä on ihailtavana Unescon maailmanperintökohde Verlassa, kalliomaalaukset, Repoveden kansallispuisto ja Taideruukki Kuusankoskella, Tigerstedtien Arboretum Elimäellä, Alvar Aallon suunnittelema tehdasmiljöö Inkeroisissa ja Anjalankoskella, vain muutamia mainitakseni. Autonomian ajoista kertovat Kasarminmäen tiiliset rakennukset, kirkko, maneesi ja veturitallit. Kouvolan kaupunginmuseossa ollut näyttely Kartanoiden Kouvola kertoi suurelta osin kadonneesta Kouvolasta ympäristöineen.

Toivoisin, että mielenkiintoa riittäisi myös muihin kaupungin jäljellä oleviin historiallisiin rakennuksiin. Kouvola tulee tutuksi Kaupungin järjestämillä kävelykierroksilla. Museokorttelissa meillä on vielä edessämme jotakin, joka ei ole kadonnut. On syytä säilyttää museokorttelin puutalot. Monet niistä olivat veturinkuljettajien taloja. Taloissa on metalliset laatat, joissa kerrotaan, kenelle talo on kuulunut. Osa taloista on tuotu Terijoelta, kun Tarton rauhan jälkeen huvilat jäivät Suomen puolelle.

Juuret Viipurissa

Kouvolan Tyttölyseon juuret ovat Viipurissa, Viipurin toisessa tyttökoulussa, jonka perustamisen 85 vuotisjuhlaa juhlimme tänään.

Viipurin toinen tyttökoulu toimi tässä talossa ennen toista maailmansotaa, Arkkitehti oli Jac Ahrenberg

Muutama sana Viipurista. Viipuria voi kutsua innovatiiviseksi kaupungiksi. Se oli vuonna 1939 Suomen toiseksi suurin kaupunki noin 90 000 asukasta. Viipurin innovatiivisuus syntyi sen monikulttuurisuudesta, kansainvälisyydestä, liikkuvuudesta sekä vahvasta identiteetistä, jota ylläpiti vilkas kulttuurielämä. Viipuri oli vielä ennen talvisotaa monikulttuurisin kaikista Suomen kaupungeista, jos mittarina käytetään eri kieliä puhuvien suhteellista osuutta väestöstä. Vain ruotsinkielisen väestön määrä oli suhteellisesti suurinta Helsingissä. Viipurissa löytyi suvaitsevaisuutta vähemmistöryhmiä kohtaan, teknistä taitoa ja innovaatioiden nopeaa omaksumiskykyä. Viipuri oli satamakaupunki, yrittäjien ja koulujen kaupunki sekä varuskuntakaupunki.

Pietarin läheisyys ja merellinen sijainti loivat hyvät edellytykset Viipurin yritystoiminnalle ja teollisuudelle. On helppo ymmärtää, miksi saksalaiset kauppiaat kuten Hackmanit siirtyivät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Viipuriin. Itämeri yhdisti sen rannoilla asuvia jo hansakaupan aikakaudella. Viipuri oli saksalaisuuden äärimmäinen vartiopaikka Pohjan perillä.

Viipurilainen kansainvälisyys

Koululaitoksen erinomaisuudella on Viipurissa pitkä historia. Se juontaa juurensa 1700-luvulta, jolloin Viipurin lääni osana niin kutsuttua Vanhaa Suomea kuului Tarton koulupiiriin ja sen kautta levisivät uusimmat pedagogiset virtaukset Saksasta: reaaliaineet ja uudet kielet (latinan ja kreikan sijaan). Vuonna 1788 perustettiin Viipuriin normaalikoulun yhteyteen yksiluokkainen saksankielinen tyttökoulu (Demoisellen-Classe der Hauptschule zu Wiburg). Vanhan Suomen kaupunkeihin perustettiin Katariina II:n toimesta yhteensä seitsemän yksiluokkaista tyttökoulua.

Viipurissa oli saksan- ruotsin- venäjän- ja suomenkielisiä kouluja. Viipurin klassillinen lyseo aloitti toimintansa 1879 kaupungin ensimmäisenä suomenkielisenä oppikouluna. Viipurin suomalainen tyttökoulu sai toimiluvan 14.7.1881. Se oli aluksi yksityinen, mutta senaatin päätöksellä koulu otettiin valtion haltuun vuonna 1886. Koulun perustamisella avattiin opintie myös maanviljelijöiden ja torpparien lapsille. Oppilaita oli koulun perustamisvaiheessa 90, mutta kymmenen vuotta myöhemmin oppilaiden määrä oli kolminkertainen ja 400 oppilaan raja saavutettiin lukuvuonna 1912–1913. Pian tämän jälkeen Viipuriin perustettiin kauppakoulu, teollisuuskoulu. Kaupungin taide- ja musiikkielämää rikastuttivat piirustuskoulu sekä lukkari- ja urkurikoulu. Itsenäisyyden ajan alusta monipuolista elinkeinotoimintaa edistivät merenkulkukoulu ja sahateollisuuskoulu. Keskustelu yliopiston saamisesta Viipuriin alkoi 1910-luvulla.

Viipurin toinen tyttökoulu perustettiin 1936, koska emokouluun eivät sopineet kaikki oppikouluun hyväksytyt. Koulussa oli sen perustamisvuonna 229 oppilasta.

Koulu aloitti toimintansa Kouvolassa syyskuun 3. päivänä 1940. Tuolloin tyttölyseon oppilasmäärä oli 147. mutta jo 1960-luvulla se oli maamme suurimpia valtion kouluja

Entä Kouvola? Kouvolan kehitykseen vaikutti Riihimäen -Pietarin rata. Siitä tuli risteysasema, jonka kautta kulkivat niin Kymenlaakson puunjalostusteollisuuden tuotteet kuin sotakorvaukset Venäjälle. Kouvolassa oli vuonna 1940 vajaat 7000 asukasta, 1950 asukasluku ylitti 10 000 rajan ja nykyisin alueliitosten vuoksi väkiluku on noin 80 000.

Koulun mukana siirtyi muutamia opettajia Kouvolaan. Näistä aktiivisimpia rehtoriksi valittu legendaarinen Ester Kähönen. Kirjassamme Tyttölyskan tarinoita, jonka laadimme Kouvolan tyttölyseon 80- vuotisjuhliin vuonna 2016, on runsaasti kuvauksia ja tarinoita opettajistamme.[2] Samaa linjaa jatkoi nykyisen perinneyhdistyksen luoma teos Cuplia kuusikymmenluvun virrasta, vuodelta 2019[3].

Koulussamme viipurilainen perinne näkyi kulttuuriharrastuksissa ja juhlissa. Taideaineet, musiikki ja kotitalous kuuluivat olennaisena osana opetusohjelmaan. Ihanteena musiikkikasvatuksessa oli klassisen musiikin kuuntelu ja soittamaan opettaminen. Kansanmusiikilla ei tyttölyseossa ollut sijaa. Koulussa oli kuoro. Koulussa esitettiin myös runonlausuntaa ja näytelmiä. Koulussa vieraili taiteilijoita kuten Ella Eronen, Yrjö Jyrinkoski ja Matti Lehtinen. Kuvataideopetuksen tasosta kertovat nimekkäät taiteilijamme kuten Sinikka Hautamäki, Sirkka-Liisa Lonka, Irmeli Tarmo ja Elisa Heinonen (ja mm. Merja Hämäläinen, Maija Keränen, Heli Lehti, Pessi Wild, Kirsi Lybeck ja Eeva Kuisma. Toim.huom.). Koulussamme toimi useita kerhoja, kuten Teinikilta, luontokerho Kanerva sekä kotiseutukerho. Näissä sosiaaliset taidot karttuivat. Monet osallistuivat partioon, jota johtivat koulumme opettajat. Minkälaisia muistoja kätkeytyykään tähän koulutaloon.

Nykyään puhumme tunteista ja kokemuksen historiasta. Paikoilla on merkitystä. Koskenniemen sanoin

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Minulle ja monille luokkatovereilleni tärkeitä identiteettiä vahvistavia merkkipaaluja Kouvolassa ovat olleet Manski, nykyisin kävelykatu, Mannerin baari, monumentit ja Vapauden aukio, jonne veimme ylioppilasruusut ja myös muut patsaat kuten pesäpalloilijapatsas ja Unto Seppäsen patsas ja kirjasto. Identiteettiä vahvistavia olivat, kirkot ja teatteri sekä urheilukentät. Ensisijaista on säilyttää osa vanhaa Kouvolaa, mikä on vielä säilytettävissä, puukortteleita, kuten on tehty useissa rannikkokaupungeissa. Harmillista, että Kouvolan puinen rautatieasema purettiin modernin tietä vuonna 1960. Sama on tapahtunut keskustan puutalokortteleille.

Mitä opimme koulussa?

Saimme vahvan naisen mallin, joka menestyy ”miesten” maailmassa. Saimme laajan kielitaidon, tosin matematiikan kustannuksella. Ruotsi aloitettiin ensimmäiseltä luokalta, ruotsin rinnalle tuli saksa ja neljännellä luokalla saimme aloittaa englannin kielen opiskelun (60-luvulla myös englanti toisella ja saksa neljännellä luokalla. Toim.huom). Lukiossa kielilinjalaiset valitsivat joko ranskan tai latinan. Minä olin päättänyt suuntautua opiskelemaan humanistisia aineita. Valmistauduin latinan pro exercitio koetta varten jo lukiossa ja valitsin latinan. Olisin tarvinnut urallani venäjän kieltä ja ranskaa, joiden opettelu myöhemmin jäi pinnalliseksi. Lukuisilla kansainvälisillä kongressi- ja esitelmämatkoillani olen iloinnut siitä, että olen voinut puhua saksaa itävaltalaisten, saksalaisten ja sveitsiläisten kanssa, ruotsia pohjoismaisten kollegojen kanssa ja englantia irlantilaisten ja englantilaisten kanssa, kuten muutama viikko sitten Poznanissa Puolassa ja pari viikkoa sitten Irlannissa. Meille laajaa kielitaitoa ei asetettu kyseenalaiseksi, eikä meille järjestetty kurssia siitä, miten aloittaa vieraan kielen opiskelu kuten lapsilleni New Jerseyssä Yhdysvaltojen itärannikolla.

Koulumme vahvat reaaliaineet antoivat valmiuksia moneen ammattiin.Moni meistä valitsi humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet. Yli puolella 1960-luvun ylioppilaista on akateeminen tutkinto. Toisille sairaanhoitajan ammatti oli tullut ihanneammatiksi tyttökirjoista. Muutama suuntautui teologian opintoihin. Koulussa opittiin esiintymään. Geometrian tehtäviä oli mentävä todistamaan luokan eteen ja äidinkielen tunneilla ujoimmatkin pakotettiin toimimaan opponentteina. Totuimme kirjoittamaan erilaisia juttuja kirja-arvosteluista kolumneihin. Opettelimme pilkkusäännöt niin hyvin, ettei yliopiston oikeinkirjoitustunneilla ollut uutta opittavaa. Perheenemännän taitoihin ohjattiin kotitaloustunneilla. Paidan silitystä, vauvan nutun ompelua harjoiteltiin käsityötunneilla jo keskikoulussa.

Koulussa opitusta muodostuu silta tämän päivän arvostuksiin ja arjen painotuksiin.

Käsittelen seuraavassa kulttuuria laajasta näkökulmasta ja tämän jälkeen puhun kokemusten merkityksestä. Kulttuuri käsitteenä ei rajoitu vain niin kutsuttuihin korkeamman kulttuurin tarjoamiin elämyksiin museoissa kartanomiljöissä ja konserttisaleissa vaan katson kulttuuria laajemmin.

Kulttuuriin kuuluu toiminta eri järjestöissä ja harrastuspiireissä. Enää ei harmonikka kuulu ei-suosittuihin soittimiin. Päin vastoin harmonikan soittoa harjoitellaan useissa kansalaisopiston ryhmissä. Enää ei tehdä luokkaretkiä vain Runebergin kotiin ja Hietaniemen sankarihaudoille, retkeily on saanut moni-ilmeisen, iloisemman sävyn – kuin myös kuoromusiikki. Laajan käsityksen kulttuurista saa, kun katsoo paikallislehtien järjestöpalstoja, joissa aktiivisille ihmisille on erittäin paljon harrastuspiirejä Marttojen toiminnasta eläkeläisjärjestöjen tapahtumiin.

Luovuutta kansalaisopistojen kursseilla

Kansalaisopistojen ohjelmatarjonta on laajentunut huikeasti. Perinteisten kieliopintojen ja puutöiden rinnalle on noussut uusia avauksia niin käden taidoissa kuin tiedon lisäämisessä yleistajuisten luentojen muodossa.

Kouvolassa toimii kaksi opistoa. Kouvolan kansalaisopisto ja Kymenlaakson opisto.

Kouvolan kansalaisopisto tarjoaa opetusta ja kursseja Kouvolassa, Elimäellä, Jaalassa ja Kuusankoskella. Vapaan sivistystyön kursseilla saavutetun osaamisen voi tehdyn lakimuutoksen jälkeen viedä osaksi aikaisempia opintosuorituksia. Musiikin opetusta tarjotaan lukuisin ryhmin musiikkileikkikouluista pianonsoiton valmennukseen ja eri instrumenttien opetukseen (kuten viulunsoitto, kanteleensoitto, ukuleleen soitto), vain muutamia mainitakseni. Kouvolan soittokunnassa voi harjoitella puhallinmusiikkia orkesterikokoonpanolla ja yksinlaulua voi opiskella yli 16-vuotias. Koululaisille soveltuvat kirjoittamisen verkkokurssi ”Elämäntarina” tai ”Pöytälaatikko/tapaus”. Näissä harjoitellaan luovaa kirjoittamista. Käsityötaidekouluun sekä kuvataiteiden ja muotoilun opetukseen osallistuu kymmeniä opiskelijoita. Kädentaitojen opiskelijat esittelevät teoksiaan marraskuussa ja runoryhmän esityksiä voi kuunnella Kouvolan pääkirjastossa. Teatteriryhmät esiintyvät joulukuun alussa Kouvola talossa. Kymenlaakson opiston opetus sijoittuu Anjalaan, Inkeroisiin, Kaipiaiseen, Myllykoskelle, Sippolaan ja Ummeljoelle. Tarjolla on seitsemän kielen kursseja, viisi harrastajakuoroa, musiikkileikkikouluja, instrumenttiopintoja, kuvataiteita, kudontaa, puu- ja metallitöitä, huonekalujen entisöintiä ja verhoilua. Mainittakoon kurssi ”Pärjäisitkö 72 tuntia”, jossa palomestari opastaa mitä tapahtuu häiriötilanteen kohdatessa. Lisäksi neljässä Hyväntuulen kerhossa voi saada ”monipuolista aivojumppaa keskustelemalla, arvuuttelemalla ja kuuntelemalla alustuksia erilaisista aihepiireistä”.

Kouvolassa vietetään tällä viikolla (26.9.-2.10.2022) Kestävän kehityksen viikkoa, jossa yhtenä tavoitteena on ”rakennetaan yhdessä houkuttelevampi kylien Kouvola”. Viikon aikana painottuvat siivoustalkoot. Kestävällä elämäntavalla tarkoitetaan sellaista elämäntapaa, joka säästää energiaa ja luonnonvaroja, tukee kulttuurien välistä vuorovaikutusta, vaalii paikallisia tapoja sekä perinteitä.

Kuusamossa on kansalaisopiston ohjelmassa ollut myös Kestävän elämäntavan viikko. Marttaliiton Kestävät talouspolut hankkeen suunnittelemassa kestävän elämäntavan viikon ohjelmassa puhuttiin ilmastonmuutoksesta, kestävästä matkailusta kestävään vaatehuoltoon, kierrätykseen ja kertakäyttömuotiin liittyvistä teemoista. Oman elämän budjetointi päätti viikon.

Niukkuudesta kestävään kehitykseen

Kansalaisopistojen uusista avauksista ja kestävän kehityksen viikoista syntyy silta Kouvolan tyttölyseon antamiin valmiuksiin. Idea ”Tee se itse- ja mieluummin kierrätettävistä materiaaleista” leviää. Meille 1950- ja 1960-lukujen tyttölyseolaisille opetettiin säästäväisyyttä, parsimista ja vanhan materiaalin muokkausta uudeksi. Talkoohenki eli koulussa. Valmistimme myyjäisiin leivonnaisia ja käsitöitä, nukenvaatteita ja himmeleitä. Vaadittiin luovuutta nukenvaatteiden suunnitteluun. Nukenvaatteet olivat suosittuja, sillä 1950-luvulla ei kaupoista ollut saatavilla nukenvaatteita. Myyjäisrahoilla ostettiin verhoja luokkahuoneisiin ja kerättiin rahaa flyygelin ostoon. Näin luotiin yhteishenkeä.

Kuka muistaa, että vaatteita käännetiin nurin ja niistä tehtiin uutta. Vanhat neuleet purettiin ja langoista tehtiin esimerkiksi sukkia. Tämä johtui osittain niukasta ajasta ja maan köyhyydestä.  Elimme 1950-luvulla niukkaa aikaa. opimme säästämään ja käsityötunneilla parsimaan ja paikkaamaan.

Parsimismalleja

Kotitaloustunneilla valmistimme arkiruokaa. Ei saanut heittää mitään pois. Kodeissamme muistettiin sodan vaikeat vuodet ja puutteet ei vain ruokatarvikkeiden osalta mutta puute oli myös tekstiileistä ja kankaista.

Kerron esimerkin kankaiden niukkuudesta. Olin vuonna 1950 morsiustyttönä serkkuni häissä. Kouvolasta löytyi voilee kangasta mekon verran, mutta pienet pussihihat piti tehdä valkeista nenäliinoista. Kouvolasta ei löytynyt morsiustytölle valkeita kenkiä, oli tyydyttävä beigen värisiin kenkiin.

Kun oppikoulun ekaluokkalaisena lausuin Koskenniemen runon isänmaallisessa juhlassa, oli järjestäjien toivomuksena sininen vekkihame ja valkoinen pitkähihainen pusero. Vekkihame löytyi, mutta valkoista puseroa ei löytynyt, eikä ompelija-tätini ehtinyt sitä ommella. Piti esiintyä vaaleankeltaisessa puserossa.

Olen yllättänyt miten pian uusin tieto tekstiileistä ja kierrätyksestä on päässyt koulukirjoihin 7 -9 luokkalaisille tarkoitetussa, 13-vuotiaan Samuelin kemian kirjassa[4], luvussa ”Projektitöiden aineisto” jaotellaan kuidut: Tekstiilikuituihin, jotka ovat joko luonnonkuituja ja tekokuituja. Sivulla 171 on luku Tekstiilikuituja voi kierrättää: ”Ympäristön kannalta tärkeintä on välttää turhia tekstiilihankintoja.” ” Paras tapa kierrättää tekstiilejä on käyttää esimerkiksi vaatetta mahdollisimman pitkään”. Samalla sivulla kerrotaan myös mekaanisesta ja kemiallisesta kierrätyksestä. Oman lukunsa saa myös lyocell -kuidun valmistus, johon voidaan käyttää puuvilla – ja kartonkijätettä ja tavoitteena on kehittää sen valmistusprosessista täysin päästötön.

Syy kehotuksesta kierrätykseen löytyy ei vaan Suomen vaan koko maailman vähenevistä luonnonvaroista.

Myös yläkoulun ylimmän luokan yhteiskuntaopissa Forum 9,[5]luvussa VII Talouden maailma käsitellään talouskasvua ja ympäristöongelmia (s.135) Siteeraan lapsenlapseni Konstan kirjassa ollutta ohjetta.

”Onneksemme kuluttaminen on muuttunut aikaisempaa ympäristöystävällisemmäksi. Tavaroiden kierrättäminen on ihmisille arkipäivää. Lisäksi etenkin kaupungeissa on yleistynyt jakamistalous. Sen perusajatuksena on hyödykkeiden yhteisomistaminen, lainaaminen tai vuokraaminen. Esimerkiksi oman auton sijaan saatetaan käyttää samaa autoa toisten kanssa ja maksaa siitä käytön mukaan. Kuva Forum 9:n kirpputorista ohjaa kysymykseen Millaisia tavaroita sinä ostaisit kirpputorilta ja millaisia et?

Nykyään kysytään, mikä tekee kaupungista vetovoimaisen niin yrittäjille kuin asukkaille. Kouvola on ollut vireä kaupunki, jonne siirtyi sodan jälkeen viipurilaisia yrittäjiä ja asukkaita, esimerkkinä Papulan vesitehdas, joka valmisti maankuulua lakritsaa. Kouluilla Kouvolan Tyttölyseolla ja Kouvolan lyseolla on ollut erittäin suuri vaikutus Kouvolan kasvuun menestyvänä koulukaupunkina. Koulujen ja musiikkiopiston tarjoama laadukas opetus näkyi vilkkaassa kuoro-, taide – ja näytelmätoiminnassa.

Uusin kaupunkitutkimus korostaa kulttuurin ja miljöiden merkitystä niin asukkaille kuin sijaintipaikkaa hakeville yrityksille. Tämän huomasivat suurten paperitehtaiden johtajat järjestäessään työväelleen toimintaa: asuntojen lisäksi kulttuuripalveluja, kuorojen tukemista, teatteritiloja, elokuvia ja askartelutiloja.

Kokemukset ja tunteet

Historian tutkimuksen suunta on kääntynyt instituutioiden, politiikan ja taloushistorian tutkimuksesta käsittelemään myös yksityisten ihmisten muistoja, tunteita ja kokemuksia. Kokemuksen historiaa tutkitaan intensiivisesti Tampereella kokemuksen historian huippuyksikössä. Luontokokemukset ovat osa muodikasta ympäristöhistoriaa. Kasvien keruu ja retket Palomäen rinteille vahvistivat luontosuhdettamme.

Lapset ovat aina rakastaneet puita, joihin voi rakentaa majan ja joihin voi kiipeillä.

Kaarina Helakisan teoksessa Elli, Velli, karamelli Elli menee herra Hatun luo, joka on tehtailija ja jonka tehdas tuottaa mitä ihmeellisempiä esineitä, joita ei tarvita.[6]

 Herra Hattu haluaa kaataa lasten kiipeilypuun.

– ”Ei meidän kiipeilypuuta saa kaataa. Varokin jos kaadat, sanoo Elli äkäisellä kirkkaalla äänellä.
– Oho, sanoo herra Hattu, ja hänen viiksensä heiluvat kiukusta.
– Kerta kaikki lapset tykkää puista, eikä tehtaista ainakaan, Elli sanoo. – —  Me näytetään sulle. Me kasvatetaan koko kaupunki puita täyteen!
Herra Hattu tulee punaiseksi kuin tomaatti ja pyörittelee silmiään. Elliä ja Heppua rupeaa naurattamaan, ja Heppu sanoo hau hau hau.
– Hattu kettu kermalettu, Elli huutaa. Sitten he pyyhältävät tiehensä minkä tassuista pääsevät. Eikä herra Hattu tietenkään saa heitä kiinni, sillä hän on sangen paksu ja lyhytkoipinen mies.”

Oheisesta katkelmasta voimme oppia, miten hätä luonnon, tässä tapauksessa puun puolesta sai voimakkaan reaktion lapsissa.

Mietin, milloin ja missä tutkimuksissani olen kohdannut kokemuksen historiaa: ihmisten hätää, tuskaa ja epätoivoa ja toisaalta iloa ja onnea. Päiväkirjat ja kirjeet johdattavat meitä kunkin henkilön tunteisiin ja kokemuksiin. Lähimmäksi ihmisen kokemuksia omissa tutkimuksissani tulin tutkiessani isäni kirjeitä jatkosodan ajan rintamalta. Niistä voi löytää ikuisen ikävän kadotettuun Karjalaan, huolen perheen tilanteesta ja, pitkän odotuksen lomasta, pelot ja kertomuksia kaatuneista ja niistä, joiden mieli järkkyi. En ole ehtinyt vieläkään käydä kokonaan lävitse tuota arvokasta aineistoa. Isäni järjesti aikajärjestykseen äidilleni tulleet 460 kirjettä ja säilytti osan äidiltä saapuneista kirjeistä.

Onko kokemuksilla ja tunteilla sijaa opetuksessa?

Historian opetuksessa on haastattelut otettu käyttöön. Haastattelemalla omia vanhempia ja isovanhempia yläkoulun oppilaalle selviää aikaisempien lamakausien elämäntavat ja arvostukset. Olen iloinen, että vanhempien ja tai isovanhempien kokemuksia kuunnellaan.

Tunteet tutkimuksessa

Omassa väitöskirjassani laskin erilaisten ilmiöiden esiintymistä (frekvenssejä) kirjailija Ernst Jüngerin kirjoittamissa artikkeleissa ja hänen kannattajiensa kirjoituksissa. [7]Laskin, kehen filosofiin, valtiomieheen tai yhteiskunnalliseen vaikuttajaan viitattiin. Kyseessä oli saksalaisen kirjailijan Ernst Jüngerin kirjotukset 1920-luvulta, joissa odotettiin kolmatta valtakuntaa, vahvaa johtajaa, jotta 1920-luvun Weimarin tasavallan taloudellinen ja henkinen tila voitiin saattaa paremmaksi. Kirjailijani tahtoi rakentaa uuden Saksan ensimmäisessä maailmansodassa karaistuneen rintamamieseliitin varaan. Ensimmäisessä maailmansodassa, sen juoksuhaudoissa kovettunut joukko oli kokenut sodan kauhut ja taistellut elämästään. Kirjailijani teoksesta In Stahlgewittern, suomennettuna Teräsmyrskyssä[8], tuli suosittua lukemista ja siitä otettiin 20 painosta. Se oli Thomas Mannin Buddenbrookien jälkeen suosituin teos. Kirjailijani julkaisi myös muita sotapäiväkirjoja

Jos nyt aloittaisin väitöskirjan valmistelun, vertailisin 1920-luvun ilmapiiriä nykyiseen ja tutkisin sotapäiväkirjojen tunnetiloja paljon tarkemmin, samoin Jüngerin näkemystä tulevasta valtakunnasta, etnisistä väestöryhmistä sekä juutalaisuudesta, joka Jüngerille edusti rahan valtaa.

Kaupunkiylpeys

Olen tutkinut eurooppalaisia kaupunkeja monissa tutkimuksissani ja yksi yhteinen piirre menestyville kaupungeille on niiden asukkaiden ja päätöksentekijöiden tuntema kaupunkiylpeys, ylpeys omasta kaupungista, sen kulttuurista ja historiasta. Tästä seuraa halu panostaa oman kaupungin palveluihin ja asukkaiden viihtyvyyteen. Suomalaisista kaupungeistakin löytyy esimerkkejä siitä, mitä yhteinen tahto oman kaupungin kehittämiseen on tuottanut. Muutamissa suomalaisissa kaupungeissa on taustavaikuttajista koottuja ryhmiä malliin: tietyn kaupungin ystävät. Facebookissa on ryhmä Positiivisten ihmisten Kouvola, jossa esitellään Kouvolaa monista perspektiiveistä ja jonka henki on ”kaikki Kouvolan hyväksi.”

Otan esimerkin Heinolasta. Jo vuosikymmeniä sitten Heinolan kaupunki perusti Heinolan valtuuskunnan, joka pitää kaksi kokousta vuodessa. Valtuuskuntaan kutsuttiin ja kutsutaan talous-, elinkeinoelämässä ja tai kulttuurielämässä kunnostautuneita entisiä Heinolassa koulunsa käyneitä tai siellä asuneita asukkaita. Heidän toivotaan toimivan asiantuntijoina ja viestivän positiivista kuvaa Heinolasta.

Olen aiemmissa esityksissäni toivonut että Kouvolan kaupunki voisi käyttää hyväkseen positiivisina viestinviejinä kouluistamme valmistuneita ja johtaville paikoille sijoittuneita entisten Tyttölyseon ja Kouvolan lyseon oppilaita.

Useimmilla rakennuksilla on sanomansa, kuten Kouvolan kauniilla vanhalla kaupungintalolla ja omalla koulullamme. Vaikka koulumme Kouvolan tyttölyseon nimi on vaihtunut useampaan kertaan, koulun antamat taidot ja sivistyspääoma siirtyvät mukanamme eteenpäin. Olkaamme ylpeitä kaupungistamme, erityisesti koulujen tuottamasta henkisestä pääomasta.

Kiitos Kouvolan Tyttölyseon perinneyhdistykselle, sen hallitukselle, puheenjohtajalle Arja Ropolle ja sihteerille Eva Hänninen-Salmelinille ja juhlatoimikunnalle 85-vuotisjuhlien järjestämisestä.


[1].  Kulttuuri käsitteenä tarkoittaa yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuutta; tässä merkityksessä käytetään myös sanaa sivistys .Etymologisesti sana ”kulttuuri” tulee latinan verbistä colere, viljellä, sekä siitä edelleen johdetusta substantiivista cultura, joka tarkoittaa viljelystä.

[2] Tyttölyskän Tarinoita. Muistoja ja vaikutelmia opintieltä Viipurin toisessa Tyttökoulussa ja Kouvolan Tyttölyseossa, koostanut Vappu Orlov,  Kouvolan Tyttölyseon perinneyhdistys ry, Kouvola 1916.

[3] Kuplia kuusikymmenluvun virrasta. Muistoja Kouvolan tyttölyseon viimeisiltä vuosilta 1960 – 1973, toim. Merja Jattu -Wahlström, Kouvolan Tyttölyseon Perinneyhdistys ry, Kouvola 2019.

[4] Anne Kangaskorte, Jari Lavonen , Outi Pikkarainen, Heikki Saari, Jarmo Sirviö, Kirsi-Maria Vakkilainen – Jouni Viiri, Fyke Kemia 7 -9, Sanoma Pro  Oy 10 – 16 painoa 2021

[5] Eenariina Hämäläinen, Antti Kohi, Kimmo Päivärinta, Vesa Vihervä, Forum 9, Otava 2021

[6] Helakisa Kaarina, Elli, velli, karamelli, 3. painos, Weilin et Göös 1974.

[7] Marjatta Hietala, Der neue Nationalismus in der Publizistik Ernst Jüngers und des Kreises um ihn 1920–1933, Annales Academiae Scientiarum Fennicae, Ser B, Tom 194, Helsinki 1975, 274 pp. (Diss).

[8] Ernst Jünger, Teräsmyrskyssä, Ajatus-kirjat, Gummerus 2008.