Pakkasta on tuntuvasti. Ilta on jo pimentynyt, mutta katulamput valaisevat huurtuneita koivuja, joiden hennoimmat oksat kumartuvat tien ylle, keinuvat hiljaa. Tiukaksi pakkautunut lumi narskahtelee talvikenkien alla.—

— Nyt suuri vaalea rakennus jo häämöttää lehdettömien puiden ja pensaiden välistä. Valo paistaa joka ikkunassa. Taivas on mustanpuhuva vaalentuen kuitenkin keskikaupungin valojen suunnassa siniseksi. On tähtikirkasta, ja kuun sirppi hipoo jo taivaanlakea. Kaikkialla on hiljaista, vaikka kymmenet ja sadat askeleet kulkevat määrätietoisesti kohti isoa valaistua rakennusta. On juhlailta, koulun joulujuhla. Suureen jännitykseen ja lähes hartaaseen tunnelmaan sekoittuu selittämätöntä iloa. Olenhan menossa oman koulun joulujuhlaan.

Sisällä kiihkeä odotus purkautuu hillittynä puheensorinana, opettajat hymyilevät arkiroolistaan poikkeavan hyväntuulisesti, kynttilät loistavat, oppilaat valmistautuvat ohjelmasuorituksiinsa. Pian minäkin kiipeän kuoron kanssa esiintymiskorokkeelle.

En tiedä miksi koulun joulujuhlista nousee voimakkaimmin mieleeni matka kouluun pimeässä, kipakan pakkasen talvi-illassa. Sen tunnelma on täynnä odotusta, juhlaa, jotain arvokkuutta, mutta samalla sadunhohteisuutta. Pieni ihminen suuren tähtitaivaan alla. Ja kuitenkin jossain mielenpohjalla tietoisuus siitä, että pian on toisten joukossa lämpimässä, keskellä juhlaa, joka muuttaa arkisen koulurakennuksen säihkyväksi juhlahuoneistoksi.—

Merja Jattu-Wahlström

Otteita kirjoituksesta Joulun taikaa, kirjasta Cuplia kuusikymmenluvun virrasta, Kouvolan Tyttölyseon Perinneyhdistys ry, 2019

Artikkelikuva (himmeli): Tarja Siik