Oletteko tulleet ajatelleeksi miten nopeaa tiedonvälityksen kehitys on ollut meidän tyttölyseolaisten sukupolven aikana? Minä seurasin tätä muutosta osin sisältäpäin. Olin töissä Ylessä lähes lähes 40 vuoden ajan ja jokaiseen uuteen työtehtävääni teknologian muutokset vaikuttivat monin tavoin. Mutta menin asioiden edelle. Aloitetaan siis monta vuosikymmentä kauempaa.

Kun olimme lapsia, useimpien olohuoneessa jökötti komea radio, jota kuunneltiin ahkerasti. Radion kautta lähetetyt STT:n uutiset rytmittivät päivää ja suosituimmat kuunnelmat ja viihdeohjelmat saivat koko perheen istumaan yhdessä radion ääreen. Monet varmasti muistavat miten esim. Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville -ohjelmassa käyttämä Ylös, ulos ja lenkille kehotus tai Markus sedän kehoitukset kaurapuuron syömiseen pysyivät pitkään koko kansan huulilla.

Vasemmalla: Asa radio vuodelta 1954 Etelä-Karjalan museo, Oikealla: 1950-luvun koti ja radio nurkassa

Tiesitkö muuten että Markus sedän lastentunti lähetettiin kerran myös Kouvolasta?

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/lastentunti-kouvolassa

1960-luvulla yhä useampiin koteihin ilmestyi radion rinnalle televisio. Jos oma laite vielä puuttui,  suosituimpia ohjelmia keräännyttiin katsomaan naapuriin, jolla laite jo oli. Kanavia oli pitkään vain kaksi ja suosituimmat ohjelmat saivat suuret katsojamäärät. Draamasarjojen juonenkäänteistä keskusteltiin pihoilla ja kahvitunneilla. Kaikki tiesivät milloin televisiosta tulee Peyton Place, Heikki ja Kaija tai Me Tammelat, suurista urheilutapahtumista puhumattakaan. Suomalaisten iltatoimet ajoitettiin televisio-ohjelmien mukaan. Televisiolla oli kansaa yhdistävä vaikutus.

Vasemmalla: Salora Televisio vuodelta 1962 Nurmeksen museo, Oikealla: 1960-luvun koti ja televisio nurkassa

1970- ja 1980-luvuilla kanavat ja tarjonta lisääntyivät ja laitteet kehittyivät. Yhteisöllisyys hälveni vähitellen, kun yleisöryhmät sirpaloituivat, mutta ohjelmat tulivat tiettyyn aikaan ja valtaosa yleisöstä katsoi ja kuunteli niitä silloin. Toki ohjelmia nauhoitettiin kotitarpeisiin ja 1980-luvun puolivälistä lähtien jotkut mediayhtiöt kuten esim. Yle tuottivat suosituimpia ohjelmiaan yleisön saataville myös tallenteina (muistattehan C-kasetit ja VHS-kasetit), mutta valtaosa radio- ja televisio-ohjelmista katsotiin suoraan lähetyksestä eikä niitä usein nähnyt mistään ensilähetyksen ja parin mahdollisen uusintakerran jälkeen.

Toimin 1980- ja 1990-luvuilla Ylen tallennemyynnin ja sitten Ylen myyntitoimintojen päällikkönä ja me ehdimme tuottaa myyntiin tallenteita kaikilla formaateilla C-kaseteista ja VHS-kaseteista DVD-levyihin, CD-levyihin ja BlueRay-levyihin. Tallennusmuotojen perässä oli laukattava, jos halusi pysyä kehityksessä mukana. Ja sitten tulivat Areena ja Elävä Arkisto, mutta siitä vähän myöhemmin.

Vieläkö muistatte Kouvolan television, Kuva vuodelta 1962-63, Poikilo museot, Kuvaaja: Eero Suikki

1980-luvulla moni kantoi kotiinsa ensimmäisen tietokoneensa, joko itselleen työvälineeksi tai lapsille tietokonepelejä varten tai ehkä molempiin tarkoituksiin. Muistatteko MikroMikon? Sen valmistus alkoi vuonna 1981.

Internet-yhteyksiä tarjottiin kotikäyttöön 1990-luvun alusta lähtien, mutta yhteydet olivat hitaita ja tulivat usein kalliiksi, kun käyttäjä joutui minuuttitaksalla odottelemaan sivujen avautumista. Yhteyksien määrä lisääntyi merkittävästi vasta vuosikymmenen lopulla, jolloin minuuttimaksuista luovuttiin ja yhteyksien nopeus lisääntyi.

Näihin aikoihin työpaikassani Ylessä keskusteltiin paljon digitaalisesta televisiosta ja siitä miten laajakaistan tuomia mahdollisuuksia hyödynnettäisiin tulevaisuudessa ohjelmien jakelussa. Vastasin tuolloin Ylen materiaalien myynnistä Ylen ulkopuolisiin tarkoituksiin ja minut kutsuttiin seminaariin, jossa aiheena oli sisällön tuottaminen matkapuhelimiin. Silloin ajatus tuntui vielä hullunkuriselta, kun kädessä oli Nokian puhelin, jonka ruutu oli pieni ja internet hankalakäyttöinen.

Vasta, kun laajakaistateknologia kehittyi 2000-luvun alkuvuosina, alettiin monessa mediatalossa miettiä millaista sisältöä sen kautta voisi ja kannattaisi tarjota. Seurasin läheltä Yle Areenan syntyprojektia, joten kerron teille siitä.

Yle Areenan synty

Kun Ylen sisällä alettiin 2000-luvun alussa miettiä miten Ylen ohjelmia voisi tarjota internetissä, ei maailmalla ollut esikuvia. Yle Areena ja Ylen Elävä arkisto olivat edelläkävijöiden joukossa paitsi Suomessa myös koko Euroopassa. Ja kun Ylessä vuonna 2005 perustettiin laajakaistaprojekti ei esikuvia ollut vieläkään – eikä Ylellä ollut myöskään tekijänoikeuksia internetin kautta tapahtuvaan levitykseen. Ilman esikuvia tai kansainvälistä vertailukohtaa oli vaikeaa arvioida millä tavoin ohjelmia käytettäisiin ja miten tämän käytön tekijänoikeudet tulisi korvata. Kaikesta tästä oli tietenkin päätettävä ennenkuin ohjelmien nettikäytöstä voitiin neuvotella. Kun maailmalla ei ollut malleja me pohdimme Ylessä asioita keskenämme ja yhdessä pohjoismaisten kollegojemme kanssa.

Laajakaistaprojekti jaettiin kahteen osaan. Toinen puoli ryhtyi kehittämään palvelua, jossa hyödynnettäisin Ylen laajaa arkistoa, ja toinen puoli kehittäisi vaihtoehtoisen jakelukanavan, josta juuri lähetetyt ohjelmat voisi katsoa jälkikäteen jonkin sovitun ajan. Mutta kuinka pitkä aika se voisi olla. Siitä ei vielä ollut käsitystä.

Harva tulee ajatelleeksi miten paljon tekijänoikeuksia radio-ja televisio-ohjelmiin sisältyy ja vielä harvempi huomaa miten paljon musiikkia ohjelmissa käytetään. Tekijänoikeuksia valvovat kotimaiset ja ulkomaiset tekijänoikeusjärjestöt. Näiden järjestöjen sekä lukuisten kotimaisten ja ulkomaisten tuotantoyhtiöiden kanssa oli neuvoteltava ennenkuin ohjelmia voitiin levittää internetin välityksellä.

Minä osallistuin laajakaistaprojektin alkuaikoina Elävän arkiston suunnitteluun, koska tunsin silloisen tehtäväni vuoksi hyvin sekä Ylen arkiston kysytyimmät ohjelmistot että niiden tekijänoikeudet. Vuotta myöhemmin, uudessa toimessani sopimuspäällikkönä, osallistuin Elävän arkiston ja Areenan tekijänoikeusneuvottelujen valmisteluun ja itse neuvotteluihin sekä pidin luonnollisesti Elävän arkiston ja Areenan tekijöitä ajan tasalla ja opastin heitä tekijänoikeusasioissa. Se ei ollut vaikeaa, koska molemmissa oli aivan loistava tiimi.

Monet ohjelmien tekijät ja tuottajat Suomessa ja ulkomailla suhtautuivat vielä tuolloin epäluuloisesti kokonaisten ohjelmien tarjoamiseen internetissä. He pelkäsivät, että nettinäkyvyys veisi pohjaa ohjelmien tai musiikin kaupalliselta levittämiseltä. Oli siis luontevaa, että Elävä arkisto avattiin ensin. Se tapahtui vuonna 2006, jolloin moni asia oli jo sen osalta kolahtanut kohdalleen. Esimerkiksi Ylen radio-ja tv-arkistojen digitoiminen oli jo hyvässä vauhdissa. Kuten ehkä tiedätte, arkistojen digitoiminen on valtava urakka Ylen kaltaisille vanhoille radio- ja tv-yhtiöille, joiden arkistossa on kymmeniä tuhansia ohjelmia monen aikakauden talllennusformaatilla.

Ylen arkistosta on lisää tässä: https://yle.fi/aihe/s/arkistosta-aarteita

Aivan kaikki ei kuitenkaan ollut valmista. Levymusiikin oikeudet puuttuivat vielä eikä Ylellä ollut vielä oikeuksia kokonaisten ohjelmien julkaisemiseen. Tämä ei estänyt avausta. Elävä arkiston toimittajat ja päällikkö olivat sinnikkäitä. Mielenkiintoisista aiheista ei ollut pulaa ja he löysivät kylliksi näytteitä, joihin oikeudet olivat kunnossa. Elävästä arkistosta kehittyi nopeasti monipuolinen, paljon kehuja saanut palvelu, joka tuo tänä päivänä katsottavaksemme myös kokonaisia ohjelmia menneiltä vuosikymmeniltä.  

Elävän arkiston etusivu: https://yle.fi/aihe/elava-arkisto

Kun Yle Areenan nimeä pohdittiin ideapalaverissa vuonna 2006, ehdotuksia oli ollut monia, kertoi silloinen ohjelmajohtaja Reijo Perälä Areenan 10-vuotishaastattelussa. Siellä esillä olivat mm. Aitio, Katsomo, Virike, Ruutu, Sampo, Paja, Dynamo, Helmi, Satama ja Ylermi. Mikään nimiehdotus ei kelvannut, mutta palaverin jälkeen eräs tuottajista totesi: Sehän on Yle Areena. Areenalla on kaikki. Ja nimi toimii myös ruotsiksi!”

Tämän jälkeen suunnittelu jatkui ja Areena päätettiin avata kesällä 2007. Neuvotteluissa päädyttiin 30 päivän Areena-aikaan ohjelman lähetyksen jälkeen. Levymusiikin oikeudet puuttuivat vielä, joten Areenassa oli aivan alkuun vain uutis- ajankohtais- ja asiaohjelmia, joissa ei käytetty juurikaan musiikkia, mutta silläkin tarjonnalla Areena oli kansainvälisesti kehityksen eturintamassa. Useimmat eurooppalaiset yhtiöt, esim brittiläinen BBC avasivat omat vastaavat palvelunsa Yleä myöhemmin.

Kävi muuten niin, että monessa muussakin eurooppalaisessa yhtiössä päädyttiin vähän myöhemmin juuri 30 päivän suoratoistoaikaan.

Areena näkyy monessa laitteessa Kuvat: Päivi Moore

Areena kehittyi nopeasti ja kun oikeuksia ja niiden myötä ohjelmia saatiin siihen runsaasti lisää, myös sen käyttö kasvoi vauhdilla. Muistan miten heristin korviani, kun vain muutama päivä Areenan avaamisen jälkeen kuulin minulle tuntemattoman miehen kertovan kaverilleen ohjelmasta, joka löytyy Areenasta.

Tänä päivänä Yle Areena on kaikkien suomalaisten tuntema ja käyttämä palvelu, kuten ovat myös Katsomo, Ruutu, ja monet muut ohjelmia tarjoavat suoratoistopalvelut. Areenasta löytyvät lähes kaikki radiosta ja televisiosta lähetetyt ohjelmat ja olen ilolla huomannut viime vuosina, että monet ohjelmat ovat nykyään Areenassa merkittävästi pidempään kuin alkuaikojen 30 päivää. Kun katselen kotisohvaltani iltateen kera nykyisen Areenan laajaa tarjontaa, lähetän mielessäni lämpimän tervehdyksen kaikille Ylen nykyisille neuvottelijoille ja Areenan väelle. Hyvä te!

Areenan etusivu: https://areena.yle.fi/tv

Tiesitkö, että Yle Areenassa on myös paljon vanhoja Fennada-studion elokuvia mm. Ratavartijan kaunis Inkeri, josta suuri osa on kuvattu Kouvolan ympäristössä: https://areena.yle.fi/1-251970

Areena on vain yksi esimerkki sähköisen median murroksesta. Sama murros on tapahtunut joka paikassa digitaalisen kehityksen myötä. Uusia digitaalisia julkaisuja on syntynyt ja arkistoja on digitalisoitu urakalla kaikissa mediayhtiöissä. Lehdet ja kirjat voi joko lukea, katsoa tai kuunnella verkosta tai kirjat voi ladata itselleen tietyksi aikaa tai pysyvästi. Näin olemme tulleet tilanteeseen, jossa printtimedian nettisivuilla on tänä päivänä kirjoitetun tekstin ja valokuvien lisäksi videoita ja äänitallenteita ja radio- ja televisioyhtiöiden nettisivuilla on videoiden ja äänitallenteiden lisäksi kirjotettua tekstiä ja valokuvia. Digitaalisuus sekoittaa perinteiset mallit.

Sosiaalinen media

Kun kirjoittaa sähköisestä mediasta, ei voi jättää mainitsematta 2000 luvun uusia tulokkaita eli sosiaalisen median jättiyrityksiksi kasvaneita toimijoita. Sosiaalinen media eli some on aivan oma lukunsa – hyvässä ja pahassa. Sitähän eivät toimita toimittajat vaan käyttäjät – eli koko kansa. Mutta some ei ole kokonaan erillään mediayhtiöistä. Muistan, kun pian Areenan avaamisen jälkeen yksi Ylen silloisista net-kehittäjistä käveli työhuoneeseeni ja kysyi mitä me eli Yle voimme tehdä ohjelmillamme Facebookissa, Minulle tuli kiire liittyä Facebookiin katsomaan mitä siellä tehtiin. Näitä kysymyksiä sateli noina vuosina milloin mistäkin verkkopalvelusta. Jokaisen uuden sosiaalisen palvelun kohdalla mediayhtiöt miettivät mitä he siellä tekevät. Siellä missä on yleisöä, on mediankin oltava. Kaikki liittyy lopulta kaikkeen.

Sähköinen media on lähtenyt meidän aikanamme huimaaan kiitoon. Kun isovanhempiemme elinaikana oli radio ja myöhemmällä iällä myös televisio, meidän aikanamme on syntynyt verkko, jossa on kaikki ja joka liittyy kaikkeen – aivan kaikkeen.

Mitä ehtii tapahtua sähköiselle medialle meidän lastemme elinaikana puhumattakaan lastenlapsistamme, sitä emme todennäköisesti osaa edes kuvitella.

Teksti: Päivi Moore