Kouluajan asumista kortteerissa

Merja Harju kertoo ajasta, jolloin moni koululainen pääsi kotiin vain yhdeksi yöksi viikossa.

Minun kouluvuoteni Kouvolan tyttölyseossa ajoittuivat vuosille 1961-1971. Olin yksitoistavuotias koulun aloittaessani, niinkuin suurin osa oppilaista.

Kuva: Merja Harjun kotialbumista Kuvassa Merjan perhe, Merja äitinsä takana ruudullisessa mekossa,

Kouvolan tyttölyseon oppilaat tulivat maantieteellisesti melko suurelta alueelta. Koulumatka saattoi venyä jopa neljän-viidenkymmenen kilometrin mittaiseksi suuntaansa, ehkä vähän pidemmäksikin. Sen aikaisilla teillä, linja-autoilla ja paikallisjunilla kulkeminen vei paljon enemmän aikaa kuin vastaavat matkat nykyisin, joten koulupäivälle tuli pituutta. Minun kotikylästäni Sorsalasta pääsi kyllä kaksi kertaa päivässä Kouvolaan ja takaisinkin, mutta aikataulut eivät sopineet lainkaan koulunkäyntiin. Kotipuolesta oppikouluun tai muihin oppilaitoksiin lähteneet lapset ja nuoret olivat asuneet ja asuivat vielä vuosia kortteereissa Kouvolassa, joten olin valmistautunut tähän jo henkisesti hyvissä ajoin.

Kouvolasta minulle järjestyi asunto tätini ja hänen perheensä omakotitalosta Soininpolulta. Paikka oli ihanteellinen: kouluun käveli viidessä minuutissa. Talossa oli ikäänkuin kaksi asuntoa: ulkoportailta oli ovi alakertaan sekä yläkertaan. Täti asui miehensä kanssa alakertaa, heidän aikuinen tyttärensä (joka nyt siis sai riesakseen yksitoistavuotiaan maalaisserkun) asui yläkerrassa. Tämä tytär, serkkuni, kävi töissä. Aamulla heräsimme samaan aikaan, mutta illalla hän tuli yläkertaan vasta nukkumaan. Olin hyvin paljon itsekseni ja hyvin paljon koti-ikävissäni. Monta kertaa iltaisin kiskaisin peiton pääni yli ja tuhrasin itkua mahdollisimman salaa, etten olisi jäänyt kiinni kotiin ikävöimisestä . Luokkatovereitani en tuntenut enkä pitkään aikaan oikein tutustunutkaan niin, että olisi ollut jotakin yhteistä koulun ulkopuolella.

Yleisesti ottaen oli kuitenkin iso juttu saada kortteeri sukulaisten luota. Toki itse hoidin omat asiani, vaatteet ja hammaspesut, läksyt ja koulutarvikkeiden hankinnat, mutta tuntui turvalliselta kun oli sukulaisten katon alla.

Kuva: Merja Harjun kotialbumista Kuvassa: Merja ja Merjan äiti,

Kotiin Sorsalaan pääsin lauantai-iltapäivänä, koulun jälkeen. Linja-auto oli kotipysäkillä puolen neljän maissa. Samalla kohden, mutta toisella puolella tietä piti olla sunnuntai-iltana kymmentä vaille viisi. Silloin tuli linja-auto, jolla pääsi taas Kouvolaan, odottelemaan maanantaita ja kouluviikon alkua. Lauantaina tuntui ihanalta tulla kotiin, toisin oli sunnuntaina: itku kurkussa lähdin ensimmäisinä vuosina sunnuntaisin kohti Kouvolaa. Äiti laittoi mukaan joskus jotain ruokaa, omena- tai mustikkapiirakkaa, ja kolmen viikon välein kannoin lakanat, pyyhkeen ja tyynyliinan kotiin ja toin puhtaat tilalle.

Kauhukseni minulle annettiin kotoa asioita hoidettavaksi Kouvolassa. Minun piti käydä joskus verotoimistossa, maatalousliikkeessä hakemassa varaosia, ties missä virastoissa milloinkin. Pelotti ja jännitti, siirsin ikävää työtä eteenpäin, kunnes perjantaina oli pakko asia hoitaa, jos mieli lauantaina kotiin mennä. Hikisin kämmenin ja ääni kurkkuun juuttuen esitin asioita tiskien takana. Sen jälkeen voi mennä kotiin kevyin mielin. Aina ei asiat hoituneet toivotulla tavalla, ja silloin kotiinmeno vähän hirvitti.

Kouvolan keskustaa 1960-luvulla, Kuvat: Poikilo museot Kuvaaja: Eero Suikki

Nykyisin ei nuoria, kymmenen-kaksitoistavuotiaita lapsia laiteta asumaan itsenäisesti tai edes sukulaisten luokse koulunkäynnin mahdollistamiseksi. Tunnistan hyvin tämän asian raskaat puolet. Mutta me, jotka näin asuimme, ymmärsimme jollakin merkillisellä tavalla, ikävästä ja vaikeuksista huolimatta, olevamme etuoikeutettuja. Ymmärsimme, että valitsemalla koulunkäyntimahdollisuuden jouduimme myös valitsemaan jotakin pois. Hyväksyimme tämän valinnan, vaikka pois valittava olikin vanhempien ja sisarusten kanssa asuminen ja eläminen.

Ajat ja olot ovat sittemmin paljon muuttuneet. Ainoa lapseni on syntynyt samana päivänä kuin äitinsä. Kun kävelimme syyskuun ensimmäisenä päivänä, lapsen ollessa yksitoistavuotias, yhdessä koulu- ja työmatkaa, kerroin hänelle, että olin päivälleen hänen ikäisensä kun lähdin aloittamaan oppikoulua. Kerroin myös, että se merkitsi kotoa pois muuttoa. Lapsi katsoi minua kyyneltyvin silmin ja sanoi jotenkin näin: ”Äiti, sinulla on ollut ankara lapsuus”. Kyllä piti vielä selvitellä asian kaikkia puolia, erityisesti niitä hyviä, lapsellekin.

Teksti: Merja Harju