Erään muuton tarina
Asuimme perheeni kanssa omakotitalossa yli 30 vuotta. Talossa oli kaappien, laatikoiden ja lukuisten kirjahyllyjen lisäksi runsaasti muutakin säilytystilaa. Oli iso varasto, autotalli ja vaatehuone, joihin oli vuosien varrella kertynyt hallitsematon määrä tavaraa: oli työkaluja, puutarhatarvikkeita, leluja, pelejä, ylimääräisiä huonekaluja, maaleja, irrallisia kaakeleita, vanhoja vaatteita, peittoja, patjoja, mattoja, muistoja, valokuvalaatikoita ja paljon muuta.
Kuulumme mieheni kanssa ihmisryhmään, joille tavaroiden pois heittäminen ei ole helppoa. Aina tuli mieleen joku tilanne, jossa juuri tuollaista tarvitsisi. Pelkkä varastojen ajatteleminen ahdisti. ”Miten saamme aikaiseksi tämän kaiken selvittämisen? Miten pääsisimme ikinä edes osasta tavaroista eroon? Miten pystyisimme muuttamaan huoneistoon, jossa säilytystilaa olisi paljon vähemmän.” Nämä ajatukset pyörivät päässämme
Vähentäminen ja järjestäminen ovat olleet trendejä jo pitkään. Perheemme nuorempi polvi oli puhunut jo vuosia konmarittamisesta. Siinä on tietenkin kyse japanilaisen kolmikymppisen Marie Kondon opeista. Hän opettaa, että kustakin tavarasta tulee miettiä tuottaako se minulle iloa. Jos se ei tuota iloa, siitä kannattaa hankkiutua eroon. Alan toinen guru, ruotsalainen 82-vuotias Margareta Magnusson puolestaan kutsuu kevennyssiivousta kuolinsiivoukseksi. Hän opettaa pohtimaan mitkä tavarat ovat vain rasite perikunnalle. Hän ei siis ajattele vain itseään vaan muita, niitä joille tyhjennysurakka aikoinaan jää. Päätimme ottaa huomioon molemmat näkökulmat.
Kun ryhdyimme toimeen. Jaoimme urakan pienempiin kokonaisuuksiin. Magnussonin tärkeimmän opin tajusin vaistomaisesti. Tiesin, että jos aloitan valokuvista ja muistoista, en pääse eteenpäin pitkään aikaan. Ne laatikot siirsimme syrjään. Aloitimme isoista tavaroista, kuten huonekaluista, matoista isoista työkaluista yms. Jaoimme tavarat sellaisiin, jotka joku muu saattaisi haluta ja sellaisiin, jotka tulee viedä roskiin. Onneksi jälkimmäisiä oli lopulta aika vähän.
Tutustuin Toriin ja Facebookin myyntipaikkoihin. Tein kaikista myytävistä tavaroista ilmoitukset kuvineen, tuotetietoineen ja mittoineen. Kaikissa ilmoituksissa oli ehtona, että tavara oli noudettava itse. Vain parissa tapauksessa hellyimme viemään jotakin ostajan kotiin. Tavarat maksettiin aina käteisellä. Ymmärrän, että tällainen ehto on vaikeampi toteuttaa haja-asutusalueella, mutta Pääkaupunkiseudulla se toimi hyvin.
Tutustuin kunkin tavaraluokan hintatasoon netin myyntipaikoilla. Pidin hinnat alhaisina, koska sorttiasemalle viemiselläkin on hintansa – ja mikä ylellisyys olikaan, kun ostajat hakivat tavarat itse. Oli ilo, kun kauppa kävi. Myin kymmeniä huonekaluja ja muita tavaroita. Tapasin monenlaisia ihmisiä, ja hienointa oli, että molemmat osapuolet olivat poikkeuksetta tyytyväisiä. Aika paljon myös lahjoitin, nekin useimmiten niin, että tein ”Annetaan ilmaiseksi”-ilmoituksen esim Tori.fi tililleni.
Kun olimme päässeet eroon isoimmista huonekaluista yms isoista tavaroista, jaoimme loput esineet luokkiin esim: vaatteisiin, keittiövälineisiin kirjoihin, liinavaatteisiin, vuodevaatteisiin jne. Etenimme kaappi kerrallaan. Pidimme urakat hallittavan kokoisina. Näin työ pysyi palkitsevana, koska sen etenemisen havaitsi.
Urakka vei mukanaan. Tavarat vähenivät ja tuntui, että oli helpompi hengittää. Lopulta olimme tilanteessa, jossa muutto pienempään asuntoon oli mahdollinen. Etsimme talollemme välittäjän ja tyhjennys sai lisäpotkua. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, kun asuimme kerrostalohuoneistossa ja säilytettävät tavarat mahtuivat hyvin sen kaappeihin ja yhteen ainoaan normaalikokoiseen kellaritilaan.
Muistot ja valokuvalaatikot – tiedättehän, ne kuvat, jotka eivät ehtineet albumeihin, kun digikuvaus mullisti valokuvauksen – ne ovat vielä kellarissa. Ehkä nyt karanteenin aikana olisi vihdoin aika tarttua niihin ja eksyä muistojen bulevardille.
Teksti ja kuvat: Päivi Moore