Moni 1960-luvun tyttölyseolainen muistanee koulun Cupla-lehden. Siinä julkaisi juttujaan ja runojaan mm. Tuula Korolainen. Kuinka ollakaan, isona hänestä tuli toimittaja ja kirjailija. Uusin teos, lasten tietokirja Sara ja kadonneet sateet, ilmestyi keväällä.
Tutustuin Tuulaan 1970-80-lukujen vaihteessa, jolloin olimme kumpikin töissä Yleisradion opetusohjelmissa: Tuula toimitti äidinkielen ja kirjallisuuden ohjelmia ja minä opetusjulkaisuja. Kun olimme kumpikin jo muissa töissä, näin Tuulan nimen usein lastenkirjoihin ja -kulttuuriin liittyvissä yhteyksissä, ja olen itsekin lukenut hänen Kissa Killi –kirjojaan lastenlapsilleni.
Tuula tunnetaan parhaiten lastenkirjailijana ja -runoilijana, mutta hän kirjoittanut ja toimittanut myös oppikirjoja, aikuisten tietokirjoja ja antologioita sekä työskennellyt suomentajana ja kriitikkona. Lisäksi hän toimi mm. Lastenkirjainstituutin julkaiseman Onnimanni-lehden päätoimittajana 1988– 2018, ja toimittajan ja kriitikon työt jatkuvat yhä.
Mutta alkoiko kaikki jo koulussa? Tuula, milloin kävit Kouvolan tyttölyseota ja millaisina muistat nuo vuodet?
– Olin tyttölyskäläinen 1959–1968, aika tyypillinen ”kympin tyttö”, tykkäsin koulusta ja pärjäsinkin. Suosikkejani olivat kieli- ja taideaineet, mutta käsityö ja liikunta takkusivat – jumppamaikka Johanssonin mukaan minulla ”ei ollut pallosilmää”. Lukemaan aloin nelivuotiaana ja kirjoittamiseen hurahdin jo kansakoulussa, joten äidinkielen tunteihin, Cuplaan ja muihin luoviin projekteihin liittyvät tähtihetkeni myös tyttölyseossa.
Kerrot muistelukirjassa Cuplia kuusikymmenluvun virrassa, että Hilja Mörsäri oli sinulle merkittävin opettaja ja että teistä tuli myös ystäviä. Vaikuttiko Hilja siihen, että sinusta tuli kirjailija?
– Kirjailijahaavetta elättelin jo ainakin 11-vuotiaana, jolloin jo lähetin satujani kustantamoon. Mutta Hiljan ansiosta minusta tuli tietoisempi ja persoonallisempi kirjoittaja. Aiemmat opettajat suosivat tietynlaisia tekstejä, joita sitten tarjoilin, mutta omaperäisyys löytyi Hiljan laaja-alaisen rohkaisun kautta. Hän oli myös hieno eettisen ja tasa-arvoisen humanistin malli.
Milloin ja miten päätit ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi?
– Toimittajana YLE:n opetusosastolla ja Äidinkielen opettajain liitossa lipesin myös oppikirjojen tekijäksi, joten tietokirjaura aukeni kuin itsestään. Koko ajan kirjoitin myös kirjallisia tekstejä, mutta en oikeastaan koskaan ryhtynyt päätoimiseksi kirjailijaksi. Vuonna 1990, jolloin esikoisrunokirjani ilmestyi, heittäydyin freelanceriksi, mutta pitkän aikaa toimittaja sai elättää kirjailijaa.
Tuula Korolainen. Kuva: Tomi Kontio. Runo: Tuula Korolainen
Kirjoitat montaa eri lajia. Miksi ryhdyit ensimmäiseksi kirjoittamaan juuri lastenrunoja?
– Tykkäsin runoista jo muksuna, kun äiti niitä minulle luki, ja koululaisena lausuinkin niitä. Kirjoittaminen alkoi ikään kuin jatkoksi. Eka julkaistu runoni löytyy tyttölyseon IC-luokan Joulutähti-lehdestä, ja teininä annoin runojani Cuplaan. Minulla on rytmi- ja riimipää ja jonkinlainen muodontaju, joten runo luontuu. Miksi ykköskirjaan tuli juuri lastenrunoja, on itsellenikin mysteeri. Ne syntyivät loman joutilaisuudessa, joten ehkä alitajunnassa elivät lapsuuden pitkät kesät.
Taivasta hipoo hännänpää sisältää runoja vuosilta 1990– 2018. Kuvitus Virpi Talvitien, kustantaja Lasten Keskus. Kissarunojen kuvitus on Virpi Talvitien, kustantaja Lasten Keskus.
Kuinka monta lastenrunokirjaa sinulta on ilmestynyt ja miten luonnehtisit runojasi?
– Omia kokoelmia lienee 14, ja irtorunoja lisäksi. Eräs kriitikko luonnehti minua runoilijana niin, että ”myös ollessaan hauska hän on vakavissaan”. Piilotan myös mielelläni runoihin kulttuuriviitteitä aikuisten iloksi. Kokoelmista lasten suosikki on humoristinen ”kauhukirja” Aaveaakkoset (2000) ja ”aikuisimpia” Kuono kohti tähteä (2005) ja Kissa kissa kissa (2013), joissa näkyy koko elämänkaari. Pikamatka lyriikkaani on valittujen runojen kokoelma Taivasta hipoo hännänpää (2018), jossa on runoja lähes kaikista kokoelmista, vain nuorten kirja Marianne – Fotoja (1991) ei ole mukana.
– Hauskaa runotyötä on ollut antologioiden toimittaminen lapsille ja aikuisille. Koska nuoria tyttölyskäläisiä ei ole, kannattanee mainita muutama valikoima, jotka olen toimittanut Riitta Tuluston kanssa: Kirjoissa Pää tallella (2008) ja Täyttä päätä (2012) on runoja ikääntymisestä. Kirja Ikäisekseen hyvin säilynyt (2017) sisältää suomalaisia runoja sadan vuoden ajalta ja Leijona se venytteli (2017) suomalaisia lastenrunoja samalta ajalta.
Kissa Killi -sarjan on kuvittanut Christel Rönns ja julkaissut Tammi. Sadan vuoden lastenrunot on kuvittanut Maija Hurme. Kustantaja Lasten Keskus.
Olet kirjoittanut myös kuvakirjoja, lastenromaaneja ja lasten tietokirjoja. Miten niiden tekeminen eroaa runojen kirjoittamisesta?
– Proosa on runoiluun verrattuna ”oikeaa työtä”. Koska olen aika huono keksimään juonia, haudon aluksi pitkään, mutta kirjoitan sitten nopeasti. Näin on ollut esimerkiksi Kissa Killi -kirjoissa, joissa käsitellään lasten tunteita ja käyttäytymistä. Kuvakirjatekstejä olen usein myös muokannut kuvituksen valmistuttua, koska kuvissa ja tekstissä ei kannata toistaa ihan samaa.
– Myös tietokirjani ovat tarinallisia, ja niissä rikotaan muutenkin rajoja: esimerkiksi sienistä kerrotaan luontotiedon ohella kulttuuri- ja ruokajuttuja. Tietokirjoja tehdään usein porukalla, ja niitä kustantajat joskus myös tilaavat. Kun olin tehnyt sienikirjan Kantarelli sanoi Elli (1997), kustantaja tilasi jatkoa, ja niin kirjoitimme Riitta Tuluston kanssa Mansikkaheinä-marjakirjan (1999) ja myöhemmin vielä hedelmä-, vihannes- ja kalakirjat. Myös tekemämme Lasten oma vuosikirja (2014) oli tilaustyö: kustantaja pyysi kirjaa vuodenajoista, mutta koska aihe tuntui kuluneelta, käännyimme kulttuuriraiteelle ja esittelimme vuoden erilaiset merkkipäivät.
Olet sanonut, että lapsille kannattaa kirjoittaa vain tärkeistä aiheista. Mitä ne sinulle ovat?
– Rakkaus, ystävyys, syntymä ja kuolema, perhe- ja kaverisuhteet, suvaitsevuus ja tasa-arvo, suuret tunteet ilosta suruun, empatiasta kateuteen. Paitsi hauskuutta ja jännitystä lapset haluavat elää kirjojen kautta myös murheitaan: esimerkiksi runoni ´Hiirivaari on kuollut´ on kirvoittanut lapsista omia menetyskertomuksia, esimerkiksi isovanhemmista ja lemmikeistä.
Sara-kirjan kuvittaja on Meria Palin ja kustantaja Karisto.
Myös uusin kirjasi Sara ja kadonneet sateet kertoo polttavasta aiheesta eli ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista. Miten ja miksi halusit tehdä sen?
– Olen nuoresta asti ollut kiinnostunut ympäristöasioista ja kehitysmaista. Kun Afrikan kuivuuspainajainen ja kuvat nääntyvistä ihmisistä rävähtivät uutisiin pari vuotta sitten, tuntui että asiasta on pakko kirjoittaa. Ilmastonmuutos ei ole uhka, se tuhoaa elämää jo nyt. Kirjani tarinassa 7-vuotias Sara ja hänen äitinsä pakenevat kotikylästään kohti tuntematonta vain saadakseen vettä ja ruokaa. Tarinan lisäksi kirjassa on tieto-osa, mutta halusin että teos vaikuttaa myös konkreettisesti: siksi osa sen tuotosta menee Punaisen Ristin katastrofirahastoon, minun, kuvittajan ja kustantajan yhteisellä päätöksellä. Harmi vain, että kirjan julkistamistilaisuudet peruuntuivat koronan takia, joten moni ei taida tietää sen olemassaolosta.
Haastattelija: Päivi Moore
Otsikkokollaasin kuvat:
Tuula Korolainen: Tomi Kontio,
Sara-kirjan kansi: Meria Palin,
Aavikkokuva: Päivi Moore