Iltapäivä ateljeekodissa

Arjan ohjaama auto etenee hiljalleen kapeaa, rehevien puiden ja puutarhojen reunustamaa katua. Minä, Merja-Inkeri istun kuljettajan vieressä ja etsin katseellani talojen seinämiltä saamamme osoitteen numeroa. Lopulta löytyy oikea talo – ulkoapäin hyvin samanlainen kuin kadunvarren kaikki muutkin talot. Tämän kadun varrella olevat rakennukset ovat kaikki suojeltuja, oman aikakautensa kauniita helmiä, vanhojen, vehreiden puutarhojen sylissä. Tässä vaiheessa emme osanneet edes aavistaa miten vahvan vaikutuksen tämä vierailu meihin tekee.

Auto jää talon seinustan edustalle. Nousemme ulos ja soitamme ovikelloa. Taiteilija Irmeli Tarmo avaa oven. Hän tervehtii meitä, toivottaa sydämellisesti hymyillen meidät tervetulleiksi ja kutsuu peremmälle. Taiteilija on pitkä, hoikka ja elegantti, pukeutunut pitkiin housuihin ja punaiseen paitaan. Kuulemme jo eteisessä talon laajennuksen vaiheista.

Suojeltavien rakennusten arkkitehtuurin on syytä säilyä muuttumattomana, joten  suunnitellut muutokset tämänkin talon laajennukseen on tehtävä tyyliä rikkomatta. Kadulta päin ei arvaisi, miten uljaan ja valoisan ateljeetilan talon toinen pää kätkee sisäänsä. Tilaa on kahdessa tasossa, valoa tulvii kattoikkunastakin. Kehyksiä on pingoitettu sinne tänne roikkumaan, kaikki mahdollinen taiteilijarekvisiitta on esillä, mutta hyvässä järjestyksessä. Jonkin verran on myös tauluja, joita taiteilija itse on halukas myymään. Ateljee on vaikuttava tila, jossa on aivan oma henkensä. Mutta me kiipeämme yläkertaan jatkamaan Irmelin kanssa tarinointia.

Taiteilija Irmeli Tarmo syntyi ruotsinkieliseen länsisuomalaiseen perheeseen. Isän töiden perässä perhe muutti Kouvolaan. Irmeli pyrki oppikouluun Kouvolan tyttölyseoon yksitoistavuotiaana ja pääsi aloittamaan opinnot siellä. Pienoinen ihme kouluun pääseminen Irmelille oli; hän nimittäin oppi suomenkielen varsinaisesti vasta tyttölyseota käydessään. Koulumuistoihin on jäänyt päälimmäisiksi opettajakunnan voimakas menetyn Karjalan ja karjalaisen elämän ihannointi ja Viipurin ikävä, ”niin kuin muualla ei mitään elämää olisikaan”. Irmeli itse ikävöi ruotsin kieltä, jolla oli oppinut elämäänsä ja kokemuksiaan sanoittamaan. Erityisellä lämmöllä hän muistaa kouluaikaista kuvaamataidon opettajaa, Ritva Hjelmannia, joka tunnisti tytön lahjakkuuden ja antoi hänen toteuttaa luovuuttaan vapaasti. Piirustusluokan ohessa ollut pikkuinen huone on toiminut monelle taiteellisesti lahjakkaalle tytölle, myös Irmelille, omana ateljeena, jossa sai eläytyä ihan omiin aiheisiinsa ilman ahtaita rajoja. Koulunkäynnin ohessa Irmeli harrasti maalaamista Kouvolan kansalaisopistolla taiteilija Esko Tirrosen opetuksessa. Esko Tirronen vaikutti suuresti Irmelin tulevaisuuteen taiteilijana. Häneltä sai kannustavia ohjeita hakea Taideakatemiaan, häneltä sai myös rohkaisua lähteä vähän myöhemmin Suomesta suureen maailmaan, Italiaan, Roomaan, jonka ajanjakson Irmeli kokeekin olleen elämänsä merkittävintä aikaa.

Mutta vielä hetkeksi tyttölyseon ajan muistoihin: Irmeli luokkatoverineen kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1963. Nuoret ylioppilaat hakeutuivat opiskelemaan yliopistoihin, useimmat Jyväskylään. Irmeli kertoi kokeneensä, että muut tytöt olivat hyvin vahvasti akateemisesti suuntautuneita, ja taiteellinen Irmeli jäi jotenkin erilaiseksi, jopa vähän ylenkatsotuksi ja boheemiksi. Irmeli kuitenkin pyrki Taideakatemiaan samaan aikaan Sirkka-Liisa Longan kanssa, ja yhdessä he aloittivat taideopinnot Helsingissä. Taideakatemian vuosien aikana oli tarjolla myös stipendi taideopintoihin Italiaan, se kiinnosti Kouvolan tyttöjä. Pääsy Italiaan edellytti myös jonkintasoista italiankielen osaamista, jota nämä kaksi kouvolalaista taiteilijaneitoa ryhtyivätkin opiskelemaan, mutta he väsyivät eivätkä kumpikaan saaneet toivomaansa stipendiä. Rooma jäi kytemään Irmelin ajatuksiin. Niinpä hän otti työpaikan Virtain yhteiskoulun kuvaamataidon opettajana ja siellä hankitut säästöt mahdollistivat puolentoista vuoden opiskelut Rooman Taideakatemiassa.

Ilman tätä ajanjaksoa elämäni ja taiteeni olisi ollut toisenlaista, sanoo Irmeli. Roomassa hän tutustui toisenlaiseen kulttuuriin, sai paikan sikäläisessä yhteisössä ja kuvitteli kaikkien italialaisten elämän olevan samanlaista, jopa luksusta, jota hän itse oli päässyt kokemaan. Suomeen palattuaan hän maalasi Italian ikävää huokuvan taulun, josta Arja sai mielleyhtymän Satumaa-tangoon.

Kodin olohuoneessa on yksi mystinen, hyvin vaikuttava taulu, jonka Irmeli on maalannut innoituksen vallassa. Hänen miehensä joutui hakemaan teosta varten tuhkaa saunan uunista, jotta juuri oikea sävy taustaan löytyi. Keskellä mustaa taustaa on valkea, kookas liljan kukka. Mustan taustan kehällä on palloja, ja mustan taustan takaa näkyvät enkelien siiveet. Taulu on uskomattoman vaikuttava.

Merja-Inkeristä se oli kuin Raamatun kuvitusta, ja Irmeli kertoikin, että hänen ystävänsä on selittänyt taulun merkitystä juuri uskonnollisten symbolien kautta: Neitsyt Marian kirkollinen symboli on valkea lilja. Pyöreät pallot ovat ilmansuuntia, ja arkkienkelien siivet suojaavat kokonaisuutta. Kumpaankin meistä taulu teki valtavan suuren vaikutuksen.

Siirryimme keittiöön kahvin keittoon. Se kesti lähes tunnin. Oli niin paljon, josta Irmeli halusi puhua, niin monia asioita joista kertoa. Kuulimme tarinoita Malediiveilta, Islannista, Grönlannista ja monista luottamustehtävistä joita hän on hoitanut. ”Vaikka olen kaikkea uskonut, ollut ehkä naivikin, on elämä kantanut”. Tämän hän kertoi. Se tarttui, se voimaannutti. Irmeli Tarmo on ollut ahkera, tehnyt paljon ja ahkerasti työtä, hienoa, puhuttelevaa taidetta. Hänessä on syvyyttä ja luomisvoimaa. Tarmoa.

Kun saimme repäistyä itsemme ulos Irmelin ateljeekodin lumosta, ajoimme hetken hiljaisuuden vallitessa. Sitten ihmettelimme ääneen toisillemme, ihmettelimme vahvaa kokemaamme voimaantumisen tunnetta ja Irmeliä, hänen kertomuksiaan, uskoa itseensä ja elämään, pelottomuutta: ”Menen Roomaan, asun siellä, taidekoulun neljännelle vuosikurssille ajattelin tulla. Tein, maalasin”, Irmeli kertoi.

Kotiin ajettuaan Arja ajoi autonsa suoraan talliin, jonne ei ollut aiemmin uskaltanut edes yrittää, kun pelkäsi ettei saa autoa naarmuttamatta kapeasta ovesta. Merja-Inkeri mietti, että elämä ei enää koskaan ole ihan samanlaista tämän tapaamisen jälkeen. Näin me sen koimme, Irmelin tapaamisen, ja Kissan, Irmelin puhuvan, punaisen kissan, joka kertoi, ettei pitänyt valokuvaamisesta mutta rapsutuksista kyllä, ja sitten sanoi haluavansa ulos.

Vierailijat: Merja-Inkeri Harju ja Arja Palo

Teksti Merja-Inkeri Harju, kuvat Arja Palo