Tapasimme Kirsin kanssa oppikoulun alkuvuosina, kun perheemme muuttivat samaan rappuun Korian varuskunnassa. Kirsi oli minua vuoden nuorempi, mutta mielestäni monin tavoin kypsempi. Luonteeltaan hän oli minua rauhallisempi ja harkitsevampi, mutta samalla hän oli myös rohkea ja omatoiminen.

Alkuvuosina leikimme ja pelasimme pallopelejä varuskunnan muiden lasten kanssa.  Myöhempinä teinivuosina luimme ja kirjoitimme runoja, kuuntelimme yhdessä kaleidoskooppia ja kävimme viikonloppuisin Kallioniemessä ensin haaveilemassa ja muutaman vuoden kuluttua tanssimassa. Joskus vain kävelimme yhdessä varuskunnan hiljaisia teitä puhuen kaikesta, mikä meille oli juuri silloin tärkeää.  Kirsi oli jo silloin taiteellinen ajattelija. Hän piirsi ja maalasi kuvia, jotka olivat minusta uskomattoman hienoja ja hänen kanssaan oli jo silloin helppo keskustella syvällisistäkin asioista. Toki meillä oli myös yhteisiä juhlia ja monet kesäiset seikkailumme, joita nykyisin muistelemme haikella lämmöllä.  

Viiden vuoden ystävyyden jälkeen tiemme erosivat, kun muutimme eri syistä pois Korialta.  

Opiskeluaikana tapasimme vain ohimennen, koska Kirsi oli jo minua enemmän kiinni työelämässä. Ruuhkavuosina näin enää siruja Kirsin elämän tapahtumista joistakin lehtiartikkeleista.  Kirsi oli ansainnut opiskelurahoja valokuvamallina, joten aikakauslehdet olivat kiinnostuneita hänestä. Mielessäni nostin hattua Kirsin sisukkuudelle ja tarmolle. Hän suoritti töiden ohella kaksi tutkintoa ja opiskeltuaan Sveitsissä taideterapeutin tutkinnon hän perusti Suomeen ekspressiivisen taideterapiaan erikoistuneen Inartes instituutin. Kaiken tämän ohella Kirsi on kuvataiteilija, jonka tauluissa leiskuvat syvät värit.  Kirsi myös suunnitteli muistelukirjamme Cuplia kuusikymmenluvun virrasta kannen kuvan.

Koska Kirsin sukunimi vaihtui pariinkin kertaan, olisi voinut käydä niin, ettemme olisi enää tavanneet, mutta löysimme toisemme erikoisella tavalla. Opinnot aloitettuaan poikani kertoi opiskelukaveristaan, jolla oli sama nimi kuin Kirsin pojalla.  Kehotin poikaani kysymään kaveriltaan, onko hänen äitinsä nimi Kirsi. Niinhän se oli ja sain sitä kautta selville Kirsin nykyisen sukunimen. Tiemme eivät ole sen jälkeen eronneet eivätkä toivottavasti eroakaan.

Viime aikoina olemme tavanneet usein Kouvolan tyttölyseon muistelukirjan ja nettisivujen tiimoilta. Joskus tapaamme kahvilassa, joskus Kirsi tarjoaa minulle autossaan kyydin Kouvolaan, joskus käyn Kirsin näyttelyssä. Tavatessamme puhumme menneestä, nykyisestä ja tulevasta, kaikesta yhdessä ja erikseen. Vuosien taakse ulottuvassa ystävyydessä on jotakin aivan erityistä.

Tänä päivänä Kirsillä on sama uskomattoman paksu kihara tukka kuin nuorena, sama rauhallinen puhetapa ja samat arvoitukselliset silmät ja hymy.

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että Kirsistä tuli taideterapeutti ja taiteilija, ajattelin että näinhän tässä pitikin käydä. Hänhän oli jo lapsena taiteilija ja ajattelija, mutta annetaan Kirsin itsensä kertoa.

Kerro Kirsi miksi lähdit Kouvolasta ja mitä teit lähtösi jälkeen.

• Kävin Kouvolan tyttölyseossa 6-vuotisen ns. keskikoulun. Opiskelimme kuusi vuotta siksi, että meillä oli enemmän taide-, käsityö- ja kotitaloustunteja sekä yksi kieli enemmän kuin tavanomaisessa 5-vuotisessa keskikoulussa. Minä viihdyin ainoastaan kuvataiteen (silloin sanottiin kuvaamataidon) tunneilla. Olin aika kapinallinen, ja koin monen muun aineen opetuksen tiukaksi, tylsäksi ja ahdistavaksi. Kuvataiteen opettaja oli Ritva Hjellmann eli Jellu. Hänessä oli luontaista arvokkuutta ja ystävällisyyttä, ja hän onnistui luomaan kiinnostavan ja innostavan oppimisympäristön. Minun hän antoi maalata itsekseni ikkunallisessa pensseleiden pesuhuoneessa. Sain siellä tarvitsemani työrauhan.
• Lähdin Kouvolasta vuonna 1968 Jellun suositus kuvataiteen opintoihin mukanani.

 Miten tyttölyseo on vaikuttanut uraasi ja valintoihisi. Onko tyttölyseolla mitään vaikutusta siihen, että sinusta tuli taiteilija?

• Olin jo kansakoulussa ollut innostunut kaikista taiteista. Alle kymmenvuotiaana kirjoittelin lehtiin, tein näytelmiä koulun juhliin ja piirsin. Minusta elämä oli silloin sellaista kuin sen kuuluukin olla. Opin helposti muut aineet. Kouvolassa kiinnostuin myös muotimaailmasta (muotihan on parhaimmillaan myös taidetta) ja osallistuin Kouvolan muodin edelläkävijän Seppälä Oy:n teinimannekiinikilpailuun, jonka voitin.

Mitä haluaisit kertoa tyttölyseolaisille elämästäsi?

• Työ Seppälässä vei minua myös myynnin ja markkinoinnin pariin. Olin suorittanut lukion Käpylän iltaoppikoulussa työn ohella. Sen jälkeen pohdin, haenko Ateneumiin vai Kauppakorkeaan. Kauppakorkea voitti, koska siellä ei ollut luentopakkoa. Minun täytyi käydä töissä, ja tiesin että Ateneumin opinnot olivat kokopäiväopintoja.
• Tämä valinta kummitteli pitkään elämässäni ns. vääränä valintana, kunnes tajusin miten voin sitä osaamista käyttää.
• Kauppakorkean opinnot suuntautuivat vähitellen organisaatiopsykologiaan, ja sitten psykologiaan, ja viimein hain mahdollisuuksia opiskella taideterapiaa. Kun sopivaa koulutusta ei löytynyt, lähdin rakentamaan sitä Suomeen yhteistyössä hollantilaisten taideterapeuttien kanssa. Aloitimme vuonna 1994 4-vuotisen ekspressiivisen taideterapian koulutuksen, jonka opettajana ja instituutin johtajana olen toiminut 25 vuotta. Kauppakorkean opit ovat olleet tärkeitä instituutin talouden ja johtamisen kannalta.  Opiskelin myös Sveitsissä EGS -yliopistossa taideterapian maisterin MA-tutkinnon ja jatkotutkinnon (CAGS). Ekspressiivinen taideterapia painottaa taiteen tekemistä, esteettisyyttä ja kehollisuutta. Esteettisyys juontuu aisteista (kreik. aesthos) eli aistikokemuksien tärkeydestä terapiassa, taiteessa ja elämässä.

Mitä teet nykyään – onko sinulla muita harrastuksia tai intohimoja? Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? 

• 10 vuotta sitten kysyin itseltäni, olenko elämääni tyytyväinen, jos en koskaan opiskele taidekoulussa. Tajusin että tulisin aina kaipaamaan sitä mahdollisuutta ja katumaan, jos en valinnut sitä. Löysin sitten vihdoinkin tilaisuuden opiskella kuvataiteilijaksi kolmen vuoden koulutusohjelmassa (ja taas tietysti työn ohella!). Hankin oman työhuoneen ja valmistuttuani olen siitä lähtien maalannut vaihtelevalla aktiivisuudella, osallistunut useihin näyttelyihin ja pitänyt työhuonetta avoinna kävijöille.
• Olen hidas maalari, ja kehittelen teemoja pitkään. Vanhat maalarit saattoivat tehdä yhtä työtä vuosia. En tiedä onko kenelläkään nykyajan kuvataiteilijalla mahdollisuutta tähän. Teen muutamaa työtä yhtä aikaa ja katson mitä niissä alkaa tapahtua. Jokainen maalaus alkaa elää omaa elämäänsä kuten kirjoittajalle kirjan henkilöt. Koen olevani vain välikäsi, joka tuo ne esiin.
• tärkeää elämässäni ovat nyt lastenlapset, joille varaan viikoittain kullekin oman aikansa. Opettelen myös tekemään vähemmän ja liikkumaan enemmän. Odotan eläkevuosilta puolisoni kanssa hyvää arkea ja vapautta luoda taidetta. Puolustan luontoa ja vastustan sotaa.
• luulen että Kouvolan tyttölyseon opettama itsenäisyys, omaehtoisuus ja rohkeus, sekä humanismin ihanteet ovat näkyneet työssäni koko elämäni ajan.  Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Arja Ropo kiteytti nuo ihanteet Cuplia-kirjan julkistamistilanteessa koulumme tarjoamaan humanistiseen maailmankuvaan sekä kannustukseen tehdä rohkeita omia valintoja ja seistä niiden takana.
• yhteydet koulukavereihin ja varsinkin läheiseen Päiviin ovat tuoneet elämääni ymmärrystä, miten kaikki on tapahtunut ja miten selkeästi asiat ovat johtaneet toisesta toiseen. En ollutkaan väärissä valinnoissa, vaan hankin sivupoluilta tärkeää osaamista voidakseni toteuttaa parhaina pitämiäni asioita.

Teksti: Päivi Moore

Otsikkokuva Madrigaali, 30×80, öljy kankaalle: Kirsi Lybeck